Some people are worth melting for

17. syyskuuta 2018

Kattaus

Kattausideat ehtivät vaihtua ehkäpä sata ja yksi kertaa hääjärjestelyjen aikana. Pinterest ei todellakaan auttanut tähän asiaan, sillä aina kun keksin jonkun hyvän idean, tuntui sen toteutus Suomessa lähes mahdottomalta. Ehkäpä omissa visioissani oli myös turhaa suuruudenhulluutta, joka tietysti hieman hankaloitti asioita. Aivan alussahan haaveilin pyöreistä pöydistä, mutta voi miten naiivi olinkaan. Hyvä että edes pitkillä pöydillä kaikki vieraat mahtuivat juhlatilaan. Syytän kaikesta sen hetkisiä hääaivoja.

Kun suuret linjat oli päätetty, eli siis pöytien järjestys, oli aika miettiä kattausta uudelleen. Toiveena olisi ollut sylinterimalliset korkeat kynttilälyhdyt, mutta näidenkin löytäminen Suomesta oli aivan liian hankalaa. Eipä niitä sitten lopulta löytynytkään, vaikka useampi ulkopuolinenkin taho tätä selvitteli. Pari kuukautta ennen häitä tuli jo fiilis, että pitäkää tunkkinne, sillä kattauksesta ei kuitenkaan tulisi sellaista kun olin suunnitellut. Silloin tuntui tyhmältä, että joudumme tyytymään Ikean Blomster kynttilänjalkoihin, joita en todellakaan olisi alunperin halunnut. Ainoa toive oli, ettei pöytään tulisi tuikkuja vaan pilarikynttilät. Noilla kynttilänjaloilla asia järjestyi suhteellisen edullisesti, ja siihen oli tyydyttävä. Nyt jälkikäteen täytyy kuitenkin hieman nauraa itselleen, sillä tuntuu ettei noilla asioilla ollut lopulta mitään merkitystä, vaikka ennen häitä ne tuntuivatkin isoilta jutuilta.

Mielestäni yleisilme juhlatilassa oli kaunis, valoisa ja kevyt, vaikka alunperin olin ajatellut erittäin paljon runsaampaa kokonaisuutta. Toki juhlatila näytti vain hetken tältä, ennen kuin vieraat täyttivät tilan. Olen kuitenkin oikein tyytyväinen lopputulokseen, vaikka sitä tietysti hieman jännitti kun ei itse päässyt pöytiä laittamaan. Pöytäkukkien osalta olimme antaneet floristille vapaat kädet, joten kovin tarkasti emme edes tienneet mitä tuleman pitää. Tämän vuoksi emme myöskään missään vaiheessa tehneet mitään koekattausta. Muuten Villa Andanian juhlasali onkin mielestäni niin elegantti ja kaunis, ettei se kaivannut muita koristeluja. Tämä helpottikin koristeiden hankintaa todella paljon, sillä oikeastaan ainoat koristeet olivatkin juuri kattaukseen liittyvät sekä muut pienet yksityiskohdat, joista kirjoitan vielä erikseen.

Yksi kattaukseen liittyvä yksityiskohta häissämme oli nimikortit, joiden taakse olimme kirjoittaneet jokaisesta vieraasta jonkun pienen faktan, joko hauskan tai hieman herkemmän. Meille oli tärkeää, että jokainen vieras tunsi itsensä oikeasti tervetulleeksi ja että olemme ajatelleet juuri häntä. Vieraat tuntuivatkin olevan oikein otettuja näistä teksteistä. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että olihan se aikamoinen työmaa kirjoittaa 70 henkilökohtaista vierastekstiä. Tässä kuitenkin kuvia juhlatilan yleisilmeestä ja kattauksesta. Mitä mieltä olette?

ps. nuo punakorkkiset vichypullot eivät kuulu suunniteltuun kattaukseen, mutta cateringin henkilökunta oli laittanut niitäkin pöytiin. Noh, mitäpä pienistä.

Siru Danielsson Photography

13. syyskuuta 2018

Laivamatka

Vihkimisen jälkeen siirryimme Kulosaaren Casinon rantaan, jossa siirtymäkuljetuslaivamme odotti. Kuten aiemmin kerroin, korvattiin alkuperäinen laivamme huomattavasti pienemmällä paatilla edellisviikon tapahtumista johtuen. Olimme käyneet katsomassa "laituria josta laiva lähtisi" useampaan kertaan ja miettineet kuinka sinne siirrytään. Olimme myös tietoisia, että Casinolla olisi häät samana päivänä, mutta laiturin piti olla siinä mielessä sivussa, ettei se häiritse. Olikin aika yllätys huomata hääpäivänä, että laiva lähti aaivan eri laiturilta jota olimme katsoneet ja loppu peleissä jouduimme käytännössä koko hääväen kanssa kulkemaan ikään kuin toisten häiden läpi. Onneksi paikalla oli vasta vieraat, joten emme onneksi törmänneet toiseen hääpariin. Tämä oli samalla äärettömän huvittavaa, mutta myös hitusen kiusallista.

Äitini oli järjestänyt yllätykseksi laivalle suuren plakaatin, jossa luki Salla & Matias. Se oli kieltämättä piste i:n päälle, itsellä ei ollut tällainen tullut mieleenkään. Laivalle mentäessä oli laiturilla perinteinen onnittelujono, jonka jälkeen vieraat siirtyivät laivaan. Alkumatkasta isäni toivotti kaikki tervetulleeksi ja nostettiin maljan tuoreelle avioparille. Kiva lisä tunnelmaan oli viulistin esiintyminen myös laivalla. Hän soitti jonkun aikaa ulkona ja jonkun aikaa sisällä. Laiva oli todellakin paljon pienempi alkuperäiseen verrattuna, mutta sopu sijaa antoi, ja kaikki mahtuivat oikein hyvin laivaan. Lämpimän ja aurinkoisen sään vuoksi yläkansi olikin kovassa käytössä, ja hyvä niin. Alkuperäinen laiva olisi ollut kaunis puualus, mutta tämä varalaiva oli tällainen hieno vihreä mörskäle. Täytyy kuitenkin sanoa, ettei asialla ollut niin minkäänlaista merkitystä.

Siru Danielsson Photography

Vieraan lähettämä kuva

Siru Danielsson Photography

Laivamatka kesti reilun tunnin ja tuona aikana olikin niin sanottu cocktailtilaisuus, jossa tarjolla oli kolmea erilaista sormisyötävää sekä erilaisia juomia. Suolapalat olimme tilanneet myös Theron cateringiltä, josta oli tarjoilija hoitamassa tilaisuutta. En vain vieläkään ole päässyt yli siitä, miten ammattitaitoisia ihmisiä heillä on töissä. Kaikki sujui niin täydellisesti, ettei paremmin olisi voinut mennä. Olin ajatellut syötävien olevan jossain esillä, mistä ihmiset voivat hakea, mutta tarjoilija kierteli viemässä sekä syötävää että juotavaa vieraille! En ymmärrä miten yhden ihmisen kädet edes riittivät tähän kaikkeen.

Lisäksi laivalla oli pientä ohjelmaa halukkaille tutustumisleikin muodossa. Vieraiden piti löytää tiettyihin väittämiin sopivia henkilöitä, ja nopeimmille oli tietenkin pienet palkinnot. Väittämät olivat mm. on ollut Matiaksen ja Sallan kanssa saunassa, on ollut Matiaksen ja Sallan kanssa ulkomailla jne. Tämäkin oli järjestetty ajatuksella - osallistuu ken haluaa, ja olen todella yllättynyt miten paljon vieraat tästä innostuivat. Toinen ohjelmanumero oli vanhan sukunimeni hyvästeleminen. Olin kirjoittanut kiveen vanhan sukunimeni ja heitin sen sitten merenpohjaan.

Kaiken kaikkiaan laivamatka meni erittäin hyvin ja oli ihana aloitus juhlalle. Toki tästä on myös kiittäminen aivan loistavaa säätä. Pienempi laivakaan ei lopulta haitannut ja Norsölinen kippari Topi ja muu miehistö hoitivat hommansa todella hyvin, kiitos siis myös heille. Erityiskiitos siitä, että saimme kaikesta huolimatta tuon pienemmän veneen käyttöömme, tilanne kun ei todellakaan ollut heillekään ihanteellisin. Tuntuu että tämä oli just eikä melkein meidän häihimme sopiva ohjelmanumero, jota on niin ikään kiva muistella vuosienkin päästä.

Siru Danielsson Photography

Vieraan lähettämä kuva

10. syyskuuta 2018

Vihkiminen

Potrettikuvausten jälkeen suuntasimme Kulosaaren kirkolle, jossa meillä oli vihkiminen klo 14 alkaen. Matias ja muu poppoo meni kirkolle jo siinä klo 13.45 aikoihin, mutta minä jäin vielä hääautoon vähän matkan päähän odottelemaan kuskin kanssa. Täytyy sanoa, että tuo vajaa 10 minuuttia oli varmasti elämäni pisimmät. Jännitys valtasi koko kehon ja olisin vain halunnut jo kirkon käytävälle kävelemään. Kun kello oli viisi minuuttia vaille, kaarsimme hääautolla kirkon eteen ja minä hipsin nopeasti morsiushuoneeseen.

Tässä vaiheessa kaasoilla ja bestmaneilla oli pieni tilanne päällä, sillä eräs vihkimisen kulun kannalta tärkeä henkilö vielä puuttui (ei sentään sulhanen). Tässä vaiheessa minullekin meinasi iskeä pieni paniikki, että mitähän nyt, mutta kiitos koko universumille, että lopulta kaikki meni hyvin. Mietin vain mielessäni sitä Satuhäistä tuttua lausetta "viimein kaikki on hyvin". Sopi paremmin kuin hyvin tilanteeseen, heh. Kun kirkon ovet vihdoin avattiin ja näin sekä Matiaksen että kaikki vieraat, niin kyllähän ne kyynelhanat aukesivat ihan kunnolla. En voinut katsoa kuin Matiasta, sillä tiedän että muuten olisi lähtenyt ihan lapasesta se itkeminen.

Vihkiminen oli ehdottomasti päivän kohokohta, kuten olin alunperin arvellutkin. Pappimme Merja Alanne puhui niin kauniisti ja oli muutenkin tosi tsemppaava, kun huomasi, että olimme molemmat Matiaksen kanssa hyvin herkkinä. Niin sanottu viimeinen niitti oli, kun viulisti esitti kanttorin kanssa Johanna Kurkelan Rakkauslaulun. Minulla menee vieläkin kylmät väreet, kun ajattelen tuota hetkeä ja niitä kaikkia tunteita joita silloin tunsin. Minusta onkin tästä tilanteesta yksi huvittava kuvatodiste siitä, ettei itku aina ole niin kaunista :D Jätetään se kuitenkin julkaisematta internetiin.

Mietin muuten pitkään, tarvitaanko erillisiä kirkko-ohjelmia, mutta sitten ajattelin että itse ainakin tykkään seurata vihkimisen kulkua kun hieman tietää mitä on tulossa. Lisäksi printtasimme samaan syssyyn myös virren sanat, joten suntion ei tarvinnut jakaa erikseen virsikirjoja. Virtenä meillä oli 517 Herra kädelläsi, joka ei ole ehkä kaikkein yleisin vihkivirsi, mutta minulle merkityksellinen. Kirkko-ohjelmat tehtiin ihan vain wordilla. Lisäksi olimme kuuman kesän vuoksi hankkineet vieraille tuollaisia valkoisia sydämenmuotoisia viuhkoja (näkyy hieman ensimmäisessä kuvassa). Nämä jaettiin myös halukkaille kirkkoon mennessä.

Minulle oli myös itsestään selvää, että isäni saattaa minut alttarille. Vaikka olemme koko perhe hyvin läheisiä toisillemme, olen silti aina ollut isin tyttö, joten siksi tätä asiaa ei tarvinnut hetkeäkään edes miettiä. En silti ajattele, että kukaan olisi luovuttanut minua ns. omaisuutena kenellekään, vaan tämä on mielestäni kaunis perinne. Matias ja minun isäni ovat niin ikään läheisiä toisilleen, ja olikin ihanaa kun he oikein halasivat siinä "luovutustilanteessa".

Siru Danielsson Photography

Vihkimisen jälkeen olo oli ihan mieletön. Aiemmin luettuani muiden hääkertomuksia, olen vain miettinyt, että voi kun tuon vihdoin pääsee kokemaan itse. Eikä sitä tunnetta oikein voi edes sanoin kuvailla, sillä tuossa tilanteessa on vaan niin tunteet pinnassa. Ei ole todellakaan mikään vitsi, että vaikka on joka päivä onnellinen tuon ihmisen kanssa, tuntuu se sata kertaa paremmalle kun kaiken onnen saa jakaa ja näyttää vielä muidenkin rakkaiden läsnäollessa. Poistuimme siis Matiaksen kanssa alttarilta morsiushuoneeseen, jossa odottelimme hetken aikaa että vieraat pääsevät ulos. Huiskuviirien ja hurraa-huutojen saattelemana kävelimme hääautolle ja nostimme ensimmäiset maljat avioparina!

Kuva: Joonas Kirjavainen

Siru Danielsson Photography

7. syyskuuta 2018

Potrettikuvaukset

First look -kuvausten jälkeen jatkoimme päivää perinteisillä potrettikuvilla. Mietimme sopivaa kuvauspaikkaa todella pitkään, mutta lopulta päädyimme Helsingin Vanhankaupunginkoskeen, sillä se oli sekä sijainnin että miljöön puolesta meille juuri sopiva paikka. Olimme käyneet heinäkuussa hieman katsomassa sopivia kuvauslokaatioita, ettei tähän menisi turhaa aikaa hääpäivänä. Suosittelen tätä kaikille hääpareille, mikäli vain mahdollista. Toki kuvaajamme Sirukin tunsi paikan, joten luotimme myös hänen näkemykseensä.

Kuvauksiin oli varattu aikaa noin 1,5 tuntia, mutta meillä ei mitenkään mennyt tuota koko aikaa. Toki tähän saattoi vaikuttaa se, että kaikki kuvauslokaatiot olivat ihan vierekkäin eikä siirtymisiin siis kulunut aikaa. Olen aiemmin kirjoittanut mietteitä kuvattavana olosta tässä postauksessa, jolloin ajattelin että olisi hyvä hieman miettiä ja harjoitella tiettyjä poseerauksia valmiiksi. Voitte taas arvata tuliko harjoiteltua, no ei tietenkään. Tämä ei kuitenkaan haitannut yhtään, sillä tunnelma ja olotila olivat jotenkin täysin eri kuin vuosi sitten kihlakuvissa. Kertaakaan ei ollut mitenkään kiusallinen olo tai ettei olisi tiennyt miten olla. Kuvaukset sujuivat siis senkin puolesta paremmin kuin hyvin.

Ehdimme ottaa kuvia neljässä eri lokaatiossa ja lisäksi yksilökuvat. Pientä jännittyneisyyttä oli ilmassa, ja tuntui jotenkin hassulta, että koko juhlapäivä oli vielä edessä. Alunperinhän olin toivonut ensikohtaamista vasta kirkossa, mutta aikataulullisista syistä jouduimme ottamaan potrettikuvat ennen kirkkoa. Ihan hyvä tämä oli näinkin, vaikka uskon että kirkon jälkeen kuvissa olisi pystynyt olla vieläkin rennommin. Kun kuvausten päätyttyä istuimme autoon ja otimme suunnaksi Kulosaaren kirkon, alkoi vatsassa oikeasti kuplia, olisihan seuraavana vuorossa päivän kohokohta, eli vihkiminen..

Siru Danielsson Photography

4. syyskuuta 2018

First look

Saimme viime viikolla kuvat valokuvaajalta ja täytyy kyllä olla tyytyväinen, että palkkasimme ammattikuvaajan. Kuvien kautta on niin ihana palata takaisin hääpäivän tunnelmiin. Kaikki postauksen (ja varmasti tulevienkin) kuvat on ottanut kuvaajamme Siru Danielsson, ellen toisin mainitse. Olemme kaikin puolin enemmän kuin tyytyväisiä hänen työskentelyynsä, niin ennen hääpäivää, hääpäivän aikana kuin häiden jälkeen. Siruhan tekee myös perhekuvausta, lapsikuvausta ja vaikka mitä, eli kannattaa ehdottomasti tutustua hänen portfolioonsa, vaikkei omat häät olisikaan ajankohtainen asia. Suuri suositus ainakin meidän suunnalta!

Mennään kuitenkin itse asiaan, eli first look -kuviin. Olin vielä keväällä sitä mieltä, että meillä ei näitä kuvia oteta, sillä halusin ensikohtaamisen olevan vain minun ja Matiaksen välinen juttu ilman kuvauksen tuomaa "painetta". Matias kuitenkin tuuletti kuvien puolesta ja kun kuvaajatkin tätä suosittelivat, niin olihan ne sitten otettava. Olimme kuitenkin puhuneet, ettei oteta mitään paineita ja yritetään ajatella, ettei kameroita olisikaan. No miten tämä sitten käytännössä toteutui..

En tiedä muista joilla näitä kuvia on otettu, mutta meillä kyllä koko kohtaaminen rakentui täysin kuvien ympärille. Toki asiaan saattoi vaikuttaa se, että meillä oli sekä valo- että videokuvaaja, joille molemmille piti saada tarpeeksi matskua tilanteesta. Ensikohtaaminen meni jotakuinkin niin, että Matias odotti selin minuun päin ja minä kävelin hänen taakseen, kosketin vasenta olkapäätä ja käännyin pois. Kyllä, kävin koskettamassa hänen olkapäätään eikä hän vielä tässä kohtaa kääntynyt. Haha. Sitten kävelin uudestaan, kosketin olkapäätä ja hän kääntyi. Tämä oli siis sen vuoksi näin, että molemmat kuvaajat saivat tilanteen taltioitua useammasta kuvakulmasta.

Kuulin siis itsekin tästä toimintatavasta juuri ennen kohtaamista, kun videokuvaajamme selitti asian. Ainakin jännitys kaikkosi ja tilanteesta tuli jopa aika hauska. Toki se hetki kun Matias lopulta näki minut oli silti tunteellinen, sillä molemmilta tirahti muutama kyynel. Tietysti jälkikäteen ajateltuna nämä kuvaukset olivat juurikin sitä mitä alun perin niin sanotusti pelkäsin. Se ei kuitenkaan haitannut siinä tilanteessa yhtään, vaan koko first look -touhu oli enemmän kuin meidän näköistä ja olemme tosi tyytyväisiä, että nämä päädyttiin ottamaan. Onhan näitä kuviakin hauska katsoa ja muistella tuota tunnelmaa. Olin ajatellut, että minua jännittäisi enemmän, mutta ehkä tämä kuvaus sai jännityksen enemmän laantumaan kuin nousemaan. Tämän kokemuksen perusteella en kuitenkaan suosittelisi first look -kuvia niille, jotka haluavat ensikohtaamisen olevan vieläkin tunteikkaampi. Meillä kohtaaminen oli nimittäin sekoitus tunnetta ja huumoria.

Mitä mieltä olette first look -kuvauksista?